Tutenakquaa kanavoinut Suzanne Lie (www.multidimensions.com)
17.3.2015
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
RAKKAUDEN LÖYTÄMINEN
Kauniin naisen silmät olivat suloiset ja kirkkaat ja hän katsoi suoraan sydämeeni. En voinut vastustaa hänen katsettaan ja avasin kojun taas. Hän osti sen, mitä varten oli tullut, ja kääntyi lähteäkseen.
"Odota", sanoin hänelle. "Älä lähde vielä. Anna minun sulkea ja saatan sinut sitten kotiin. On melkein pimeää ja on turvatonta niin kauniille naiselle kuin sinä."
"Miten tiedän, että olen turvassa sinun kanssasi?" hän kysyi pilke syvänruskeissa silmissään.
"Miten niin, olen kuninkaallista perhettä. Tietysti olet turvassa kanssani."
Järkytyin ja nolostuin siitä, mitä olin sanonut – pitkään unohdettu muistikuva alkoi muodostua mieleeni. Se oli toisen lapsen kasvot. Kyllä, ne olivat sisareni kasvot – sen jonka olimme vapauttaneet. Katsoin naista edessäni.
Olisiko sisareni näyttänyt häneltä, jos hän olisi selviytynyt kolmannen ulottuvuuden tutkimusmatkoistaan? Ja sitten muistin, kuin salama olisi iskenyt mieleeni. En muistanut kaikkea, mutta sumu alkoi hälvetä ja näin kuvia puhtaudesta, mikä odotti mieleni reunoilla.
Katsoin naista. Miten kauan olin tuijottanut haaveillen muistoihini? Hänen kasvoillaan oli pientä huolestumista, mutta hän ei pilkannut lausahduksiani.
"Tule sitten, herrani, ja saata minut kotiin." Hän hymyili lämpimästi, melkein kuin olisi uskonut minua.
Kun kävelimme hänen kotiinsa kaupungin laidalla, hän puhui kevyesti elämästään. Hänen perheensä oli saapunut juuri kaupunkiin. He olivat hyvin köyhiä ja olivat tulleet etsimään parempaa elämää. Hänen äitinsä, isänsä, pikkuveljensä ja –sisarensa tervehtivät minua kuin kauan sitten kadotettua ystävää.
Silloin oivalsimme, ettemme olleet kertoneet nimiämme. Meistä oli tuntunut niin mukavalta siitä hetkestä lähtien, kun aloimme puhua, että esittelyt tuntuivat tarpeettomilta. Hänen nimensä oli Lenexa ja luulen alkaneeni rakastaa häntä tuosta ensimmäisestä päivästä saakka.
Lenexa alkoi tuoda minulla päiväaterian ja jäi jakaaksemme sen. Hän säästi ostoksensa päivän loppuun ja saatoin hänet sitten kotiin. Jos kojussani oli jotain jäljellä, vein sen hänen perheelleen. Säästin tietysti vähän myös rakkaalle adoptioäidilleni. Kun äitini tapasi Lenexan ensimmäistä kertaa, hän syleili tätä lämpimästi. Hän tiesi, että tämä nainen oli pelastajani.
Kun muistini alkoi palata, kerroin Lenexalle jatkuvaa tarinaa myyttisestä hahmosta, joka oli oikeasti minä. Hän rakasti tarinaa ja pyysi joka päivä lisää. Kerroin hänelle kaiken, paitsi en tietysti Mayojen salaisia opinkappaleita. Ei kauankaan, kun jo rakastelimme.
Se oli hyvin erilaista kuin rakasteleminen Hopenakaniahin kanssa. Lenexan kanssa se oli suloista, rakastavaa ja maadoittavaa. Joka kerta kun saimme orgasmin, menimme syvemmälle maahan yhdessä. Olimme kuin kaksi puuta, joiden juuret menevät syvälle maahan. Yritin löytää sen yrtin, jottei hän saisi lasta, mutta hän sanoi haluavansa lapseni.
"Mutten voi ottaa sinua vaimokseni. Minun on lähdettävä pian."
"Tapaamme jälleen", hän vastasi aina.
Aikani kaupungissa oli tulossa loppuun ja yllätyksekseni huomasin, etten halunnut lähteä. Olin alkanut rakastaa Lenexaa tyynellä ja yksinkertaisella tavalla. Rakastin Hopenakaniahia kuin itseni osaa, mutta rakastin Lenexaa, kuin puu rakastaisi juuriaan tai kasvi kukkiaan. Voisinko jättää hänet?
Hän oli pelastanut elämäni! Voisinko vain hylätä hänet? Mutta voisinko hylätä tarkoitukseni? En tiennyt, mikä tarkoitukseni oli. Lenexa oli opettanut minua rakastamaan elämää kolmannessa ulottuvuudessa ja nyt minun täytyisi lähteä luultavasti iäksi. Minun täytyisi jättää hänet!
Olin enemmän ja enemmän tolaltani. Rakastelustamme tuli epätoivoista ja hyvin intohimoista, kunnes kerran emme menneet syvälle maahan, vaan nousimmekin korkeammille tasoille, kuten olimme tehneet Hopenakaniahin kanssa. Näin hänet siivekkäänä enkelinä ja hän näki minut Jumalana toisesta maailmasta. Sitten kun lopulta palasimme maahan, hän katsoi silmiini syvällä viisaudellaan.
"Sinun on aika lähteä nyt. Tapaamme jälleen. Mene nyt, rakas, kun minulla on edelleen voimaa lähettää sinut pois."
Yritin jäädä, mutta hän ei sallinut sitä. Hän työnsi minut kirjaimellisesti pois luotaan. Käsitin, että itkin, aivan kuten hänkin.
"Mene kotiin!" hän huusi. "Älä laita minua sanomaan sitä uudestaan."
Sitten rakas Lenexani kääntyi ja juoksi pois luotani. Kehoni jokainen lihas halusi seurata häntä. Mutta hän oli oikeassa, kuten aina. Kuusi kuukautta oli ohi reilussa viikossa. Kävelin hitaasti kotiin ja suutelin rakasta adoptioäitiäni hyvästiksi. Minulla oli joitain arvokkaita rahakkeita, jotka olin säästänyt.
"Anna puolet Lenexalle ja säästä toinen puoli itsellesi. Vartioi häntä, niin kuin olet vartioinut minua. Minun on lähdettävä."
Kuten tavallista, äitini ei kyseenalaistanut minua. Hän ymmärsi. Käännyin ja jätin hänet pieneen hökkeliin, mitä olin alkanut rakastaa.
Odotin kolme pitkää päivää ja yötä eivätkä veljeni ja sisareni olleet vielä liittyneet seuraani. Kenties he olivat unohtaneet niin kuin minä. He eivät ehkä olleet yhtä onnekkaita kuin minä ja löytäneet jotakuta huolehtimaan itsestään tai saamaan muistamaan. Kenties he olivat jopa kuolleet.
Etsin heitä mielessäni, niin kuin teimme lapsena. Lapsena leikimme kuin teidän kuurupiiloanne, mutta etsimme mielellämme. Sääntönä oli, että saimme etsiä toisiamme vain sisältämme. Meillä oli yksi mahdollisuus mennä piilopaikkaan ja meistä tuli erittäin hyviä.
Löysimme toisemme aina riippumatta siitä, miten kaukana olimme. Olimme aloittaneet tämän pelin sisaremme vapauttamisen jälkeen. Miten urhea sielu hän olikaan ollut. Kuva hänestä sai minut muistamaan. Olin usein miettinyt, oliko Lenexa hänen reinkarnaationsa. Jos se oli totta, kenties hän voisi löytää myös muut ja auttaa heitä.
Yksi päivä kului taas eikä vieläkään ollut merkkiä heistä. Kenties he olivat jo olleet siellä ja lähteneet. Olin ollut itse myöhässä, mutta jos menisin temppeliin ilman heitä, he saattaisivat odottaa siellä minua. Jähmetyin päättämättömyydestä. Päätin kutsua arcturuslaista isääni ja kysyä häneltä neuvoa.
Koko elämäni ajan hän oli ollut paikalla joko henkilökohtaisesti tai ajatuksissa yksinkertaisella mieleni kutsulla. Tällä kertaa se oli kuitenkin erilaista. Kutsuin ja kutsuin häntä ilman vastausta. Mitä oli tapahtunut? Oliko värähtelyni alentunut niin paljon, etten enää pystynyt kommunikoimaan perheeni kanssa? Olinko unohtanut, miten heitä kutsutaan?
Kenties sen vuoksi en löytänyt veljeäni ja sisariani. Minussa alkoi nousta epätoivo ja pelko. Tiesin, että jos antaisin tunteiden ottaa minut valtaansa, en pystyisi koskaan saavuttamaan isääni. Yritin ja yritin, mutta ei tullut mitään vastausta. Lopulta päätin, että minun täytyisi matkustaa Arcturukselle etsimään häntä.
Tiesin, että minun täytyisi meditoida pitkään voidakseni nostaa värähtelyni seitsemänteen oktaaviin, jotta voisin matkustaa kotiin mielessäni. En ollut koskaan mennyt Arcturukselle yksin. Olin mennyt aina isäni kanssa tai Hopenakaniahin kanssa seksuaalisessa parittelussamme. Pystyisinkö nostamaan värähtelyni niin korkealle ilman toisten apua?
Päätin olla pohtimatta tuota kysymystä, koska se aiheuttaisi vain epäilyä ja pelkoa. Löysin suuren puun luota suosikkimeditointipaikkani, mitä olin käyttänyt usein asuessamme viidakossa. Odotin rauhan ja tyyneyden valtaavan minut tässä paikassa, kuten oli tapahtunut aina aiemmin, mutta mitään ei tapahtunut. Mieleni oli suljettu. Sydämeni oli tyhjä. En ollut meditoinut moneen kuukauteen ja nyt olin unohtanut, miten se tehdään.
Negatiivisuus, viha ja pelko sulkivat minut pois korkeammasta osastani. Yritin ja yritin nostaa värähtelyäni, mutta mikään ei toiminut. Silmäni lensivät auki ja maailmasta joka oli ollut ympärilläni turvallinen ja suojeleva, tuli tiheä ja uhkaava viidakko.
Raivossani tartuin suureen kiveen ja aloin hakata maata edessäni. Alkoi muodostua reikä. Hakkasin enemmän ja enemmän, kovemmin ja kovemmin. Reiästä tuli suurempi ja suurempi, kunnes lopulta nojauduin uupuneena puuta vasten ja suljin silmäni.
Sitten näin tuon saman reiän mielessäni. Se kutsui minua astumaan sisään. Se oli synkkä ja pahaenteinen, mutta se ei lähtenyt tietoisuudestani. Minun täytyi matkustaa itseni syvyyksiin. Minun täytyi astua tuohon reikään ja seurata sen kiemurtelevaa reittiä syvälle ahdistuneen mieleni ytimeen.
Monia kuvia ja tunteita elämästäni kolmannen ulottuvuuden ihmisten kanssa pyöri edessäni ja sisälläni ja se keskeytti matkani. Muistin, että jos laittaisin huomioni johonkin näistä häiriötekijöistä, jäisin kiinni niiden suohon. Reikä psyykeeni ja itse asiassa fyysiseen muotooni syveni ja syveni.
Aloin oivaltaa, että matkasin fyysisen muotoni solurakenteeseen. Mitä syvemmälle menin, sitä pienemmäksi kaikki tuli. En ollut enää kolmiulotteinen. Olin kaksiulotteinen ja sitten olin yhden ulottuvuuden täplä.
Ja sitten kaikki pysähtyi. Olin muurin luona sisälläni. Minun täytyi rikkoa tuo muuri. En voinut antaa sen estää minua. Olin enemmän. Tiesin, että olin enemmän. Vakuuttelujeni voimalla puskin muurista läpi ja huomasin olevani syvällä ulkoavaruudessa. Näin tähtiä ympärilläni.
"Olen valoa!" huusin haltioituneena. "Olen valoa ja olen yhtä!"
Menin taas takaisin syvään reikään ja levitin viestiä jokaiselle solulleni ja atomilleni.
"Olen valoa! Olen yhtä!"
Päästin tuon viestin olemukseni joka osaan. Ei ollut erillisyyttä. Olemme kaikki yhtä. Kukaan ei ole liian suuri tai liian pieni. Pimeys on harhakuva. Tuska on harhakuva. Yksinäisyys on harhakuva. Erillisyys on harhakuva!
Keskityin hengitykseeni ja sydämeni tunsi täydellistä ehdotonta rakkautta ja ykseyttä kaiken elämän kanssa. Nostin hitaasti tämän laajentuneen tietoisuuden päähäni ja lähetin valonsäteen selkärankaan ankkuroituakseni maahan. Tunsin puun ympärilläni kaikuvan sitä lisääntynyttä energiaa, mitä virtasi olemuksestani. Kiitin puuta sen ikivanhasta suojasta. Vähänpä tiesin, miten paljon tarvitsisin sitä.
Ensin tämä meditaatio muistutti paljon niitä monia, joita olin kokenut elämäni aikana. Ulkoinen maailma ja kaikki elämän harhakuvat häipyivät pois, myös matkani kaupunkiin alkoi hävitä. Mutta sitten yhtäkkiä löysin itseni mitä kamalimmasta pimeästä paikasta, mitä en ollut koskaan kokenut.
Ainoa asia minkä tunnistin siitä, oli tuo murha, mitä todistin ensimmäisenä päivänäni torilla. Vihaiset ja tarvitsevat haamut ja inkarnoitumattomat vetivät minua ja viittoilivat omaan pesäänsä. Solar plexukseni paloi ja kurkotin tarttumaan puusta suojautuakseni lisää, mutta tuo vihollinen ei ollut fyysisyydessä. Viholliseni oli alemmalla astraalitasolla – kolmannen ulottuvuuden elämän psyykkinen roskakori.
En ollut koskaan ennen kokenut sitä, kun minua oli aina suojeltu fyysisen maailman negatiivisuudelta. Siksi olin kulkenut tämän sisäisen maailman alueen läpi kokemuspuutteeni suojaamana. Minulla ei ollut ollut elämässäni kokemuksia, mitkä olisivat saaneet minut tunnistamaan sellaisen maailman mahdollisuuden.
Nyt minulla oli ollut noita kokemuksia ja ne kaikki välähtivät mieleeni kerralla, kaikkien niiden negatiivisten ajatusten ja epämiellyttävien tunteiden saattelemana, joita olin kokenut ja tarkkaillut. Aloin tuntea oloni sairaaksi ja halusin tulla pois tästä kamalasta paikasta. Tiesin kuitenkin, etten saisi antaa kiinnijäämispelkoni sulkea minua pois korkeammista ulottuvuuksista ikuisesti.
Tämä kokemus on varmasti ollut se syy, miksi meidän haluttiin asuvan kaupungissa. Meidän täytyi kokea itsemme pimeimmät osat voidaksemme saattaa loppuun tehtävämme. Mutten tiennyt vieläkään, mikä tehtäväni oli. Kuitenkin ajatukset tehtävästäni antoivat minulle rohkeutta ja aloin taistella pimeyttä vastaan.
Mutta kun taistelin pimeyttä vastaan, huomasin, että se oli ääretöntä ja jokaista voittamaani osaa kohti oli lisää uusia. Olin häviämässä tämän taistelun. Tunsin ydinolemukseni kuluvan loppuun. Pimeys varasti valoani.
Mutta odota! Minun oli muistutettava itselleni, miksi en ollut kokenut tätä pimeyttä aiemmin. Kyllä, se johtui siitä, etten ollut tuntenut pimeyttä elämässäni. Tämä pimeys voisi hyökätä kimppuuni vain oman sisäisen pimeyteni kautta.
***
Minun oli muistutettava itselleni, miksi en ollut kokenut tätä pimeyttä aiemmin. Kyllä, se johtui siitä, etten ollut tuntenut pimeyttä elämässäni. Tämä pimeys voisi hyökätä kimppuuni vain oman sisäisen pimeyteni kautta.
Miten vihkimyksesi sujuu? Omani on hämmästyttävän upeaa ja sitten yhtäkkiä täysin päinvastaista, mikä ratkeaa nopeammin, mutta lankean edelleen väsymykseen ja siitä seuraavaan draamaan.
Ole kiltti ja jaa
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
