Suzanne Lie; Matriisin läpi

[Anita <3 ..]

MATRIISIN LÄPI – LUKU 1

Kirjoittanut Suzanne Lie ja Arcturuslaiset (http://www.multidimensions.com)
19.3.2018
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Rakkaat lukijat, julkaisen yhden tai kaksi lukua kerrallaan uusimmasta kirjastani "Matriisin läpi". Nauttikaa siitä, kun katsomme yhdessä, miten juoni etenee.

Johdanto

Muutin juuri uuteen taloon. Se on uusi talo vain minulle, koska talo on itse asiassa hyvin vanha. Perin tämän talon isoäidiltäni, joka asui siinä koko elämänsä. Talo on hyvin suuri ja siinä on monta huonetta ja lisäksi kellari ja ullakko. Kellarissa oli aivan liikaa hämähäkkejä, mutta heti kun asetuin taloksi, päätin tutkia ullakon.

Kiipesin pieniä portaita, jotka olivat mystisen lukitun oven takana, johon lopulta löysin avaimen. Avain oli vanhanaikainen, avaimenreikä oli vanhanaikainen ja ovi oli vanhanaikainen. Tietenkin, koska isoäitini vaali taloa juuri sellaisena, kuin se oli aina ollut.

Siksi tärkeitä korjauksia ja tarkoituksenmukaisia maalauksia lukuun ottamatta talo pysyi entisellään. Vietin monta kesää isoäidin talossa ja etsin tarkkaan sitä avainta, joka minulla oli nyt kädessäni. Se, ettei isoäiti koskaan antanut minun mennä ullakolle, teki minut innokkaammaksi ja innokkaammaksi menemään sinne.

Olen pahoillani siitä, että isoäidin kuolema oli syy, miksi saatoin löytää tuon avaimen, joka lopulta avasi ullakon oven. Itse asiassa olin elänyt täällä elämäni joka kesän. Vanhempani eivät olleet kovin innokkaita ainoan lapsensa kasvattamisesta, joten olin sisäoppilaitoksessa kouluvuoden ajan ja isoäidin talossa kesän.

Äidilläni oli lastenhoitaja, joka tavallaan katsoi perääni, kun olin sisäoppilaitoksessa tai isoäidin luona. Hän oli kuitenkin liian kallis, joten vanhempani jättivät minut asumaan isoäidin luo koko ajaksi, kun olin noin 8-vuotias.

Luojan kiitos, että oli isoäiti, tai muuten äiti olisi laittanut minut sisäoppilaitokseen ympärivuotisesti. Minun ei kuitenkaan pitäisi puhua pahaa vanhemmistani, koska he kuolivat kamalassa auto-onnettomuudessa ollessani vasta 13-vuotias. Koska olin asunut isoäidin luona, osavaltio salli minun jatkaa asumista hänen kanssaan.

Oli elämäni onnellisin hetki, kun koputin isoäidin oveen, kaikki arvokas omaisuuteni laatikoissa vieressäni. Vanhempani sanoivat hädin tuskin näkemiin minulle ja kiirehtivät, minne menivätkään, sillä sekunnilla, kun isoäiti avasi oven. Jotenkin tiesin, että se olisi viimeinen kerta, kun he jättäisivät minut isoäidin talolle, enkä näkisi heitä enää.

En ole koskaan ollut yhtä helpottunut, kuin isoäidin hymyilevien kasvojen toivottaessa minut hänen kotiinsa, joka oli nyt meidän kotimme. Asuin onnellisena siellä isoäidin kanssa, kunnes lähdin collegeen. En nähnyt vanhempiani enää koskaan.

Täytyy sanoa, että vanhempieni käyttäytyminen heikensi melkoisesti itsetuntoani, mutta isoäidin jatkuva rakkaus hyvitti sen. Kuitenkin nyt nuorena naisena olin yksin. Valitettavasti isoäiti lähti tästä maailmasta juuri, ennen kuin lopetin collegen, mutta hän jätti kotinsa ja kaiken omaisuutensa minulle.

Rasiassa oli vähän rahaa, joten kiersin Eurooppaa kesän ajan valmistuttuani. Ajattelin, että minulle oli liikaa mennä isoäidin kotiin, kun hän olisi odottamassa minua lämpimän halauksen ja vastapaistettujen pipareiden kera. Mutta lopulta minun täytyi mennä kotiin, joka ei ollut enää isoäidin koti, vaan minun taloni.

Näin viimeisen kerran vanhempani heti lopetettuani lukion. Kai he ajattelivat, että heidän tehtävänsä oli valmis, eikä heidän enää tarvinnut hakea minua syksyllä ja viedä sisäoppilaitokseen. En kuitenkaan oivaltanut, että he ostaisivat kodin kaukaa eivätkä koskaan kutsuisi minua tapaamaan heitä.

Olin yksin ilman rakasta isoäitiäni, siis lukuun ottamatta hyvin harvoja ystäviä collegesta. Onneksi isoäidin talo sai tuntemaan, että olisin aina lähellä hänen olemustaan sekä kaikkia ihania muistojani. Nyt se talo jossa olin aina rakastanut käydä, oli minun kotini.

Seisoin siinä oven edessä, avain lukossa, mutta epäröin kääntää sitä. Tiesin, etten haistaisi vastapaistettuja pipareita tai nauttisi siitä ihanasta tuoksusta, joka täytti aina hänen kotinsa.

Ainakin hän oli kuollut äkkiä ja rakkaassa kodissaan. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, etten lähtenyt Euroopasta hänen hautajaisiinsa. Näin kuitenkin hänen kuolinyönään hyvin elävää unta, jossa hän tuli luokseni ja sanoi: "Olen pyytänyt testamentissani, joka on ohessa, että minut tuhkataan. Pyydän, ettet lähde lomaltasi ja tule tuhkaukseeni. Minä tulen sinun luoksesi. Salli minulle se viimeinen ilo, että ilmestyn sinulle ihanassa valokehossa, jota nyt käytän."

Totta tosiaan, se tapahtui seuraavana iltana. Isoäiti tuli luokseni kultaisessa valokehossa. Hän sanoi vain: "Rakas lapsenlapseni, olen jättänyt sinulle kaiken, mitä minulla oli, ja mikä tärkeintä, olen jättänyt sinulle avaimen ullakolle.

"Rakastan sinua niin syvästi, että haluan kertoa sinulle nyt tietäväni, että elämä on ikuista ja kuolema on harhakuva. Siksi rakkauteni sinua kohtaan on ääretöntä. Muista, että rakastan aina ehdottomasti kaiken ajan ja paikan ulkopuolella."

Olin hyvin hämmentynyt tuosta "kaiken ajan ja paikan ulkopuolella" -kommentista, koska se ei ollut isoäitini tapa puhua. Kuitenkin tuo toteamus sai minut itkemään hillittömästi, mutta ei vain surusta. Itkin sen suuren rakkauden vuoksi, jota olin aina tuntenut saavani isoäidiltä, ja sen rakkauden vuoksi jota minulla olisi aina häntä kohtaan.

Ensimmäinen luku – päiväkirjan löytäminen

Kun palasin Euroopasta, menin ensin isoäidin leposijalle ja vein valtavan kimpun hänen lempikukkiaan. Kuitenkin tullessani lähemmäs ja lähemmäs hänen leposijaansa, tiesin, etten pystyisi kohtaamaan hänen hautaansa, joten käännyin toiseen suuntaan, poispäin hautausmaalta ja poispäin isoäitini kehon jäänteistä.

Sitten asuttuani muutaman kuukauden isoäidin talossa, olin lopulta valmis menemään hänen viimeiselle leposijalleen. Tunsin kovaa houkutusta kääntyä taas pois, mutta sitten muistin näyn hänen kultaisesta kehostaan, mikä antoi minulle suurta lohtua. Halusin myös kiittää häntä kaikista rahoista, jotka hän oli jättänyt minulle.

Ihmettelen edelleen, miten vanhemmalla naisella jolla ei näyttänyt koskaan olevan työpaikkaa, voisi olla niin paljon rahaa. Vanhempani olivat olleet hyvin tiukkoja minulle antamansa rahansa kanssa ja sanoneet sen johtuvan siitä, että sisäoppilaitokseni oli hyvin kallis. Mutta myöhemmin kuulin, että isoäitini oli maksanut koko koulutukseni, myös sisäoppilaitoksen.

Kun olin lukiossa, sain selville, että isoäiti maksoi koulutukseni. Yritin monta kertaa kysyä, miten hänellä oli varaa antaa minulle kaikki tuo raha, mutta hän sanoi aina: "Älä ole huolissasi siitä, rakas. Kaikesta huolehditaan."

En koskaan saanut selville, mitä hän tarkoitti sanomalla "kaikesta huolehditaan", mutta vuosia myöhemmin hän kykeni jättämään vielä sievoisen summan kuoltuaankin. Tämä raha salli minun mennä Eurooppaan ja olla tekemättä töitä melko pitkään aikaan.

Onneksi olin tarpeeksi fiksu hankkiakseni rahoille hyvän hoitajan, joka teki minulle budjetin, tai muuten olisin tuhlannut rahani, kuten vanhempani aina tekivät. Olen nyt ilmoittautunut jatko-opiskelupaikkaan, joka ei ala vielä muutamaan kuukauteen.

Tein tuon päätöksen, joten minun täytyisi mennä kouluun, mutta minulla olisi vielä vapaata aikaa saada elämäni kasaan, mihin sisältyi huomion keskittäminen talostani ja suuresta pihasta huolehtimiseen ja sen lukitun ullakon tutkimiseen, johon isoäiti ei koskaan päästänyt minua.

Itse asiassa hän kieltäytyi edes puhumasta siitä, mikä teki siitä kovin mystisen ja sai minut vielä enemmän halumaan mennä sinne. Sitten yhtenä päivänä pengoin laatikkoja kylmäkomerossa ja löysin avaimen, jossa luki "ullakko".

Voisi luulla, että juoksisin välittömästi ullakolle, mutta nyt kun voisin mennä sinne, minua pelotti. Isoäiti ei ollut arka nainen, joten kun hän ei koskaan antanut minun mennä ullakolle, lapsuusitseni keksi kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä mystisiä asioita siellä tapahtui.

Aikuisena tiesin, etteivät nämä tarinat voineet olla totta, mutta tarinoideni aiheuttama pelko pysyi silti syvällä sisälläni. Niinpä taas kerran löysin monia syitä, miksi minulla oli liian kiire tutkiakseni ullakkoa, ja laitoin avaimen varmaan paikkaan, jonka tiedostamatta sain itseni unohtamaan.

Heti kun tajusin, että annoin pelkoni saada otteen minusta, aloin etsiä avainta. Etsin talosta kuukausien ajan sitä enkä tietenkään löytänyt. Sitten lopulta yhtenä päivänä olin kiireellä menossa treffeille enkä löytänyt kaulakorua, jonka halusin laittaa.

Kiireessäni ja harmistuksessani kaadoin korulaatikkoni kampauspöydälle. Ja sitten suureksi yllätyksekseni tuo avain oli tarttuneena korulaatikon pohjaan. Tunnistin sen välittömästi ja juoksin ullakon ovelle. Mutta päästessäni ovelle pysähdyin.

Miksi minua pelotti niin kovasti mennä tuolle ullakolle? Olin asunut monta kuukautta hyvin tyytyväisenä tässä talossa. "Tunteilleni ei ole mitään syytä", kerroin itselleni uudestaan ja uudestaan. Kaksi päivää yritin vakuuttaa itseäni avaamaan oven ja menemään portaat ylös ullakolle.

Sitten näin uuden unen isoäidistä kultaisessa kehossaan. Hän sanoi vain: "Älä pelkää, rakkaani." Hän saattoi tarkoittaa jotain muuta kuin tuota avainta, mutta heti kun olin herännyt ja laittanut päälleni farkut ja t-paidan, otin avaimen korurasiani pohjalta ja lähdin ullakon ovea kohti.

Kun olin kiivennyt jyrkät portaat ullakon yläovelle ja seissyt siinä pitkään, sain lopulta rohkeutta laittaa avaimen lukkoon. Toivoin melkein, ettei avain sopisi, mutta se sopi täydellisesti. Itse asiassa avain tuntui kääntyvän kuin itsestään.

Yritin olla pohtimatta tuota kummallista tunnetta, kun minulla oli adrenaliinia jo enemmän kuin tarpeeksi. Ovi avautui yhtä helposti, kuin avain oli kääntynyt. "Tämä on outoa", sanoin itselleni. "Luulisi, ettei näin vanha avain toimisi niin helposti, niin vanhassa ovessa."

En ollut oivaltanut, että talon yläosan korkea ikkuna oli ullakolle, mutta siinä se oli ja aurinko paistoi kirkkaasti tiettyyn vanhaan paperipinoon. Koska kaikki mitä oli tapahtunut, oli surrealistista, päätin katsoa tuota paperipinoa ensin.

Siirsin varovasti irtopapereita ja löysin sidotun käsikirjoituksen niiden alta. Nuo paperit oli kuin laitettu piilottamaan käsikirjoitus tai suojaamaan sitä. Otin sen varovasti käteeni. Kun avasin sen ensimmäisen sivun, löysin johdannon, jonka jaan sanasta sanaan. Sen oli kirjoittanut henkilö nimeltään Shara Lynn.

Itse asiassa käsikirjoitus oli päiväkirja ja sen oli kirjoittanut joku Shara Lynn. Olen varma, että isoäiti sai tämän päiväkirjan, joka osoittautui lopulta enemmänkin kirjaksi, jostain noista vanhoista kirjakaupoista, jossa hän rakasti käydä. Oliko tämä kirja, jota hän tuntui aina etsivän?

Muistan käyneeni hänen kanssaan monissa vanhoissa kirjakaupoissa ja muistan sen ilon, kun pengoimme vanhojen kirjojen pinoja etsien sitä mystistä kirjaa, jota isoäiti aina etsi. Mietin, oliko tämä löytämäni kirja se.

En taida koskaan tietää vastausta siihen. Jos kuitenkin lukisin kirjan, saattaisin saada jotain vihjeitä siihen, mitä isoäitini meinasi. Silloin aloin hiljaa itkeä. Siihen saakka olin työntänyt suruni turvalliseen paikkaan, kunnes olisin valmis käsittelemään sen.

Mutta kun ajattelin muistoja siitä, ettö isoäiti etsi vanhojen käytettyjen kirjojen kaupoista jotain, mitä hän ei koskaan kertonut minulle, minut täytti yhtäkkiä suuri suru hänen menettämisestään. Sitten kun muistin kaikki upeat ajat, jotka olin viettänyt rakkaan isoäitini kanssa, aloin nyyhkyttää hillittömästi.

Vihdoin kyynelten loputtua pystyin varovasti avaamaan vanhan kirjan ja katsomaan, mitä sisällä oli. Yllättäen tuon kirjan oli todella kirjoittanut henkilö nimeltään Shara Lynn, ja se oli hänen henkilökohtainen päiväkirjansa.

Kuka tämä Shara Lynn oli ja miten isoäitini sai hänen päiväkirjansa? "No, et saa selville sitä, ennen kuin viet kirjan alakertaan ja alat lukea sitä", sanoin itselleni.

Luojan kiitos, "käytännöllinen minä" otti hallinnan, ennen kuin "surullinen minä" ja "yksinäisempi-kuin-luulin-ihmisen-koskaan-voivan-olla minä" ottivat hallinnan. Kuitenkin ennen kun menen enemmän omiin ongelmiini, haluan jakaa kanssasi ensimmäisen luvun.

"Odota! Kuka tämä "minä" on?" ajattelin. Jostain syystä Shara Lynnin nimi pyöri jatkuvasti mielessäni. "Kuka tämä Shara Lynn on, ja miksi hän tulee jatkuvasti mieleeni?" huusin ei-kenellekään.

Taas kerran tunsin säteilyä – ei, vaan olen varma, että se oli isoäitini suloinen ääni, joka sanoi: "Lue tuo kirja, rakas. Jätin sen tänne sinua varten." Nyt säikähdin todella, kun kuulin isoäitini vastauksen ajatuksiini. Silloin kuitenkin oivalsin, että hän oli vastannut kaikkiin ajatuksiini siitä lähtien, kun nukkui pois. (En voi sanoa "kuoli".)

Luulen, että avasin tuon kirjan ja aloin lukea sitä, koska se käänsi ajatukseni pois surusta. Olen aina rakastanut hyviä jännityskertomuksia, ja tämä oli todellakin sellainen. Siksi otin kirjan tiukasti käteeni, lähdin ullakolta, kävelin pitkät portaat alas ja panin oven taas lukkoon.

Miksi minusta tuntui, että ovi tarvitsi lukita, ja miksi "piilotin" ullakon avaimen taas korulippaaseeni? Oivallan nyt, että seurasin tosiaankin jonkinlaista korkeampaa opastusta, mutten edes tuntenut koko termiä silloin.

Vaikka avain oli taas korulippaassa ja käsikirjoitus – vai oliko se kirja – päällystettynä uudestaan odottamassa sänkyni vieressä, en edes avannut sitä useampaan päivään, kuin voin muistaa.

Miksi tämä käsikirjoitus pelotti minua niin kovasti? Mutta kenties kyse ei ollut vain siitä? Mitä jos siinä oli jotain, mitä en halunnut tietää. "Lopeta", sanoin itselleni. "Mitä niin pelottavaa voisi olla sivuissa, jotka olivat luultavasti isoäitini päiväkirja?"

Saisin kohta selville.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[Anita <3 ..]

MATRIISIN LÄPI – LUKU 2 JA 3

Kirjoittanut Suzanne Lie ja Arcturuslaiset (www.multidimensions.com)
27.3.2018
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Toinen luku – Kuka on Shara Lynn?

Kun lopulta löysin ajan – itse asiassa kyse oli rohkeudesta – avata kirjan, joka oli päiväkirjan muodossa, ja aloin lukea sitä, oivalsin, että sen oli kirjoittanut joku, joka tunnetaan Shara Lynninä. Minulla ei ollut aavistustakaan, että kehittäisin niin syvän ja sitovan suhteen sellaiseen, jonka olin tavannut vain päiväkirjassa.

Mutta johdanto riittää jo. Oivallan, että välttelen kokemukseni dokumentoimista. Kenties se johtuu siitä, että sinä – eli kuka tahansa joka lukee tarinaani – pidät minua vähän hulluna. Haluan jatkuvasti pitää tätä löytämääni päiväkirjaa fiktiona, mutta sitten kuulen isoäitini kaukaisen äänen sanovan: "Päiväkirja on totuus, jota ei ehkä olla valmis tietämään."

Jos puhun isoäitini kanssa "toisella puolella", kai voin uskoa, että päiväkirjan Shara Lynn joka on myös "toisella puolella", voi olla myös totta. Olen myös oivaltanut, että voidakseni dokumentoida ja jakaa tarinani, minun täytyy uskoa se todeksi, koska minä koen sen niin.

Minusta tuntuu myös, että minun täytyy kertoa sinulle, rakas lukija, etten koskaan ajatellut "toista puolta" ennen isoäitini kuolemaa. Olin collegeopiskelija ja toimin "tavallisen yhteiskunnan" sääntöjen mukaan. Tässä sitä taas puhutaan kuin sellainen, jota kutsuin ennen sekopääksi. Minusta tuntuu, että haluan varoittaa sinua siitä, että kirjoitukseni tuntuu enemmän kuin tieteiskertomukselta, mutta minulle se on tieteellinen fakta.

Okei, okei, esittelen nyt Päiväkirjan, kuten kutsun sitä, jakamalla sen kanssasi, eli kenen tahansa joka löytää ja lukee sen. Minun täytyy kuitenkin olla rehellinen itselleni. Siksi kerron sinulle, rakas lukija, mitä minulle tapahtui.

Tunsin muutoksen itsessäni melkein heti, kun avasin Päiväkirjan. Mutta ei sen enempää minusta, vaan kerron nyt sinulle, mitä luin Päiväkirjasta. En ole varma, kuka sen kirjoitti, mutta juonen kertoja on nuori teini nimeltään Shara Lynn. Aloitan siitä, mitä ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu.

Rakkaat, mahdolliset lukijat, minä, Shara Lynn, kerron teille tarinan, joka minun täytyy kertoa. En tiedä, miksi minun täytyy kertoa se, mutta tämä tarina vainoaa minua yötä päivää – siis kunnes kirjoitan sen.

Sitten kun olen dokumentoinut, mitä minulle tapahtuu ja mitä tapahtuu "toisessa maailmassa", joka minulle on esitelty, löydän vihdoinkin rauhan mennä töihin, juosta asioilla, keskustella normaalisti ystävän kanssa ja/tai saada unta.

Kyvyttömyyteni nukkua kannusti minua tai pakotti minut kirjoittamaan nämä hyvin epätavalliset kokemukset, joita minulla on ollut. Pyydän, ettet tuomitse minua yhtä ankarasti, kuin olen tuominnut itseni käydessäni läpi tätä kokemusta.

Kuitenkin nyt minun täytyy myöntää, että sen kokeminen, siitä uneksiminen ja sen muistaminen, mikä vaikuttaa jonkinlaiselta rinnakkaistodellisuudelta, on muuttanut elämäni ikuisesti. Kyllä, se on ollut muutos hyvään, koska ymmärrän nyt itseäni enemmän, kuin koskaan ollessani "vain normaali ihminen".

Siksi minä, Shara Lynn, lupaan dokumentoida kaikki kokemukseni tähän Päiväkirjaan. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan tai mitä minulle tapahtuu nyt. Tiedän vain, että olen jotenkin löytänyt itseni "suuren välitilan virrasta". Itse asiassa nytkin puhun ollen "suuren välitilan virtaavassa ajassa".

Jostain syystä josta en ole varma, jokin tuntematon lähde valitsi jotenkin minut, Shara Lynnin, lähettilääksi. Lähettiläs on sellainen, joka pystyy tietoisesti menemään sulkeutumassa olevan ja avautumassa olevan välitilaan. Tätä aluetta kutsutaan "suuren välitilan virtaavaksi ajaksi".

Olen pahoillani, jos puhun hämmentävästi, mutta en ole vielä oppinut elämään sen kanssa, mitä maailmassamme tapahtuu. Olen vasta teini-ikäinen, en vielä edes nuori nainen, joten en ymmärrä, miksi minut valittiin dokumentoimaan tämä tapahtuma. Kai minut valittiin, koska olin ensimmäinen, joka pystyi havaitsemaan tämän suuren muutoksen.

Siis olin ainoa, joka pystyi havaitsemaan sen selvästi. mutta Shalone, johtajamme ja muinainen poppanainen, oli tiennyt hyvin pitkän elämänsä ajan "suuren välitilan virtaavasta ajasta". Hän odotti ja meditoi ja palveli meitä kaikkia auttaakseen meitä valmistautumaan tähän tapahtumaan.

Shalone tuntee suuren välitilan virtaavan ajan, mutta hänen silmänsä ovat nyt sumeat, kuulo huono ja hänen täytyy nukkua monta tuntia, sillä hän on yli 100-vuotias. Siksi hän on valinnut minut silmikseen ja korvikseen, kun hän tietää, että olen maailmassamme niiden harvojen joukossa, jotka näkevät suuren välitilan virtaavan ajan. Itse asiassa ihmiset eivät tiedä tästä virtaavasta ajasta eivätkä ole koskaan kokeneet suurta välitilaa. Mitä tarkoitan "maailmallamme"? Tuntuu siltä, että vasta eilen uskoin, että oli vain yksi maailma ja pieni yhteisömme oli koko todellisuuden polttopiste.

Mutta nyt kun olen nähnyt suuremman kuvan, oivallan, miten viaton ja naiivi olin, ennen kuin sain ensimmäisen vilaukseni suuresta välitilasta. Olen yrittänyt kertoa useille ihmisille, mitä olen kokenut, mutta vain Shalone kuunteli minua. Itse asiassa tuntui siltä, että pelotin muita, kun yritin kertoa heille kokemuksistani.

Shalone kertoi minulle, että muutos on yksi pelottavimmista asioista monille aikuisille. Siitä syystä minut – nuori teini joka oli hädin tuskin nainen – valittiin lähettilääksi aina tuntemamme todellisuuden ja suuren välitilan virran välille.

Kukaan, edes Shalone, ei tiedä, mitä suuren välitilan toisella puolella on. Jotkut uskovat, ettei siellä ole mitään, ja jotkut uskovat, että mahtava uudenlainen todellisuus odottaa meitä suuren välitilan toisella puolella.

Kuitenkin vain Shalone ja minä tiedämme virtaavasta ajasta. Emme tiedä kovin paljon siitä, mutta tiedämme, että se on olemassa, koska olemme kokeneet sen. Shalone on kehottanut minua kirjoittamaan päiväkirjaa ja olemaan kertomatta vielä ihmisille, että olen nähnyt suuren välitilan toiselle puolelle, ja erityisesti olemaan kertomatta virtaavasta ajasta.

Shalone kertoi minulle, että jos joku on valmis tietämään tämän informaation, hän tulee luokseni. Tuo ohje sai oloni tuntumaan varmemmalta, koska en voinut kertoa kenellekään, kun minulla ei ole tapaa kuvata sitä. Lisäksi en ole varma, että näin todella suuren välitilan toiselle puolelle – kenties vain uneksin siitä tai kuvittelin sen.

Shalone kertoi minulle suuressa viisaudessaan, että suuren välitilan ja toisen puolen voi havaita vain uniemme ja mielikuvituksemme avulla. Hän kertoi minulle, että kun uneksimme ja kuvittelemme, laajennamme havaintotaajuuttamme.

En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla lauseella, mutta olen oppinut vain kuuntelemaan, mitä hän sanoo. Sitten lopulta ymmärrän sen. Lisäksi Shalone suuttuu aika lailla, kun esitän kysymyksiä.

Hän sanoo aina minulle: "En tiedä, miten paljon pidempään minulla on enää tämä muoto. Siksi et voi tulla riippuvaiseksi siitä, että autan sinua. Voin opettaa sinulle, miten katsotaan ja kuunnellaan avoimella sydämellä ja korkeammalla näkökyvyllä. Kun olen tehnyt sen, lähden tästä maailmasta ja menen Kotiin.

Aina kun Shalone edes mainitsee sanan "koti", valo leviää hänen kasvoilleen. Olen yrittänyt kysyä häneltä tuosta valosta, mutta hän sanoo: "Sinun täytyy löytää tuo vastaus itse sitten, kun lähden pian."

Kolmas luku – Toinen puoli

Olen opetellut olemaan itkemättä, kun Shalone sanoo menevänsä Kotiin, kun se suututtaa hänet kovasti. "Itketkö minun vai itsesi vuoksi?" hän kysyy vihaisella äänellä. "Sinun täytyy olla vahva ja kuunnella kaikki, mitä minulla on kerrottavana sinulle."

Siksi en itke tai esitä liian monia kysymyksiä. Myös silloin kun en kuule hänen hiljaista ääntään ja pyydän häntä toistamaan, mitä hän on kertonut minulle, hän sanoo: "Sinun täytyy oppia kuuntelemaan sydämelläsi ja näkemään kolmannella silmälläsi. Se on ainoa tapasi kuulla minut sitten, kun olen toisella puolella."

Tietysti hän kieltäytyy kertomasta, mikä toinen puoli on. Sen sijaan hän sanoo minulle vähän vihaisella äänellä: "Sinun täytyy seurata välitilan virtaavaa aikaa, jos haluat löytää toisen puolen. Lisäksi sinun täytyy keksiä, miten teet sen omin päin, sillä niin kuulet minut sitten, kun ole poissa tästä maailmasta."

Lopulta olen viisaampi enkä kysy häneltä, mitä hän tarkoittaa "tällä maailmalla" tai "toisella puolella", mutta siksi en enää usko, että koko todellisuus on vain meidän pieni paikkamme. Taas kerran, en voi jakaa tuota informaatiota kenenkään kanssa, tai he pelästyisivät tai suuttuisivat kovasti.

Mietin usein, miksi niin monet ihmiset maailmassamme pelkäävät kovasti tuntematonta. Shalone kertoi kerran, että tuntematon tai sellainen ihminen joka halua puhua tuntemattomasta, pelottaa useimpia ihmisiä. Olen ehdottomasti havainnut sen olevan totta. Siksi ongelmana on, että sitten kun tiedämme totuuden, elämästämme tulee hyvin yksinäistä.

Tietysti nyt ei aina ole yksinäistä, kun voin vielä puhua Shalonen kanssa, mutta en kovin paljon – sekä lintujen, eläinten, puiden, pilvien ja erityisesti tyynien lampien kanssa. Taaskin Shalone on varottanut minua koskaan kertomasta kenellekään, että pystyn kommunikoimaan luonnon kanssa tuolla tavalla. Jälleen yksi syy, miksi olen kamalan yksinäinen sitten, kun hän lähtee.

"Ei, ei", Shalone sanoo luettuaan ajatukseni. Hän tekee sitä paljon – tarkoitan lukee ajatuksiani. Shalone sanoo uudestaan ja uudestaan – koska unohdan jatkuvasti tämän totuuden – että avain suuren välitilan ylittämiseen on tietää, ettet ole koskaan yksin.

"Pelkästään se, että joku on näkymätön fyysisille silmille, ei merkitse, ettei häntä ole", Shalone muistuttaa minulle taas. Ymmärrän toki tuon lauseen, kun olen aina pystynyt puhumaan luonnonhenkien kanssa, joita suurin osa ihmisistä ei koskaan näe. Itse asiassa kävellessäni luonnossa kuulen usein luonnonhenkien kutsuvan minua. Mutta sitten ne voivat mennä piiloon minulta. "Miksi kutsutte minua, jos aiotte mennä piiloon?" kysyn turhautuneena. Tiedän, etten ole turhautunut luonnonhenkiin, mutta turhaudun usein itseeni.

"No, no, rakas", Shalone sanoo, kun hän tuntee heti turhautumiseni. "Turhautuminen on "ala-arvoista" vihaa, ja se alentaa havaintokykyäsi. Tiedät, että jos koskaan menettäisit kykysi puhua kaikkien luonnonhenkien kanssa, olisit hyvin yksinäinen." Minun täytyy myöntää, että hän on oikeassa. Luonnonhenget ja Shalone ovat olleet parhaat ystäväni koko elämän ajan.

"Kun lähden", Shalone muistuttaa minulle, "puhut kanssani samalla tavalla, kuin puhut luonnonhenkien kanssa. Itse asiassa huomaat olemukseni virtaavan luonnonhenkien ympärillä ja läpi, koska lähtiessäni myös jään, sillä "ratsastan" välitilan virtaavalla ajalla. Nimittäin, rakkaani, "lähteminen" on kolmannen ulottuvuuden käsitys."

Minun taitaa olla parasta kertoa sinulle nyt kolmannesta ulottuvuudesta. Jotkut ihmiset luulevat, että kolmas ulottuvuus on fyysinen maailma, mutta se on myös paljon, paljon muuta. Kolmas ulottuvuus on todellisuus, jossa päätämme nähdä sen, minkä olemme aina tunteneet, ja sivuuttaa kaiken uuden.

Esimerkiksi ne jotka resonoivat vain kolmanteen ulottuvuuteen, eivät näe tai kuule Shalonea, eivätkä havaitse suurta välitilaa tai edes tiedä siitä. Lisäksi ilman tietoisuutta suuresta välitilasta heidän ei ole mahdollista havaita toista puolta.

Toinen puoli on se, mikä on suuren välitilan tuolla puolen. Enemmän ja enemmän lapsia syntyy kera kyvyn nähdä sekä suuri välitila että toinen puoli. Itse asiassa voin nähdä sen, kun he lähtevät ajasta ja menevät käymään toisella puolella. Sanon "lähtevän ajasta", koska toisella puolella ei ole aikaa.

Tiedän sen varmasti, koska olen ylittänyt välitilan ja mennyt toiselle puolelle. Kun olen siellä, tunnun elävän pitkän, pitkän elämän. Kuitenkin palatessani omaan maailmaani, huomaan, etten ole ikään kuin koskaan lähtenytkään.

"Miten niin voi olla?" olen kysynyt Shalonelta monta kertaa. Mutta hän ei koskaan vastaa tuohon kysymykseen. Hän vain hymyilee ja sanoo: "Upeaa, rakas, mitä opit siellä?"

"Mitä opin siellä?" minun täytyy kysyä itseltäni. "No", sanon itselleni, "olen kai oppinut vain, etten ole vielä valmis jäämään sinne. Ja sitten heti kun palaan, unohdan kaiken, mitä koin. Miksi en muista?" kysyn Shalonelta. Taaskin hän hymyilee ja sanoo: "Et ole valmis vielä, rakas. Kun olet valmis, muistat."

En haluaisi olla töykeä hänelle, mutta mikä vastaus se nyt on? Mihin en ole valmis? Ja jos en ole valmis, niin miksi menen sinne? Yritän olla kysymättä Shalonelta sitä enää, sillä hän sivuuttaa sen aina, ikään kuin ei kuulisi lainkaan. Kuitenkin tiedän pilkahduksesta hänen silmissään, että hän on kuullut minut ja päättänyt olla vastaamatta. Siksi yritän peittää turhautumiseni kunnioituksella ja kärsivällisyydellä. Tietysti Shalone pystyy lukemaan turhautumiseni ja kärsivällisesti ja ystävällisesti katsoo suoraan silmiini sanoen: "Mitä pelkäät?"

Haluan olla vihainen ja sanoa, etten pelkää mitään, mutta koska en milloinkaan puhuisi Shalonelle sillä tavalla, hänen kysymyksensä kihisee sydämessäni ja leikittelee mieleni kanssa. "Miksi en ole valmis?" kysyn puilta, taivaalta, vedeltä, linnuilta, ruoholta ja valonsäteiltä, jotka seuraavat minua metsän läpi.

Sitten jos olen hyvin hiljaa enkä kysele enää, alan kuulla sydämelläni ja ymmärtää mielelläni, että olen vasta aloittamassa jotain, mikä on täysin uutta. Siksi minun täytyy olla kärsivällinen itseni kanssa. Pian sen jälkeen Shalone tulee luokseni ja halaa minua ääneti pitkään.

Sitten hän kääntyy ja jättää minut omaan epämukavaan hiljaisuuteeni. "Mutta miksi tuo hiljaisuus on epämukavaa?" yritän kysyä itseltäni. Silloin sisäinen itseni antaa minulle "sisäisen halauksen" ja muistuttaa, että kysymykset ovat kolmannen ulottuvuuden maailmani harhaa.

Silloin muistan, että ainoastaan lakatessani kyselemästä voin muistaa, että vastaukset ovat aina sisälläni. Kun pystyn olemaan kärsivällinen ja sallimaan vastausten tulla, tulen vähitellen tietoiseksi suuresta välitilasta, joka leijuu tietoisuuteeni.

Silloin suuri välitila muistuttaa minulle, että jokin todellisuustaajuus tulee minuun kuin uni. Olen kuitenkin täysin hereillä ja voin samanaikaisesti nähdä fyysisen maailman kaikkialla ympärilläni. Silloin näen mahdollisen sisäänkäynnin toiseen maailmaan, mutta vain minä voin päättää, astunko siihen ja milloin.

Tähän saakka en ole astunut. Joskus tulen hyvin lähelle maailmojen välistä kynnystä, mutta sitten ystävä soittaa, muistan jonkin hyvin tärkeän asian, joka minun täytyy tehdä, tai putoan pois tuosta kokemuksesta, kuin putoaisin puusta.

Ei kuitenkaan ole putoamista tai laskeutumista maahan. Sen sijaan tuo mahdollinen todellisuus joka on kuin kukka, joka on melkein valmis avautumaan, vain häviää pois. Silloin näen vain jokapäiväisen maailmani ja jokapäiväisen kehoni.

"Miksi, miksi, miksi pysäytän itseni? Mitä pelkään?" Melkein aina Shalone ilmestyy yhtäkkiä eteeni, halaa minua ja sanoo jotain sellaista kuin: "Hyvä yritys. Seuraavalla kerralla kykenet pysymään kauemmin."

Hän lähtee sitten, ennen kuin saan tilaisuuden esittää mitään kysymyksiä, vaikka tiedänkin, ettei hän vastaisi niihin. "Se mitä etsit, löytyy sisältäsi", on vastaus, joka hänellä on kaikkiin kysymyksiini. Jonain päivänä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa sillä. Tiedän myös, että tuona päivänä hän häviää elämästäni.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.